Mietin vieläkin Miki Liukkosen menehtymistä. Ehkä jotkut ihmiset vaan ovat niin hajalla, että käytännössä tarvitsevat sairaalan elääkseen. Ja tätähän Liukkonenkin yritti, että pääsisi hoitoon pidemmäksi aikaa kuin viikoksi. Onnistuihan pitkä hoitokausi joskus, ei onnistune enää.

Jos maailmassa olisikin vielä varaa hoitaa mielensairautta. Mutta jäljellä on vaan avohoito, jatkuvasti lyhenevine jaksoineen. Ja pitkäaikaisena hoidon tila on varmasti myös mitä on.

Sen ulkopuolella: pyristely ties minkä vaurion kanssa, jonka ehkä saat stabiloitua, pieniksi toveiksi.

Mutta miten kävi Liukkosen vapaalle tahdolle? Heti kun päästiin sairaalasta, niin lähdettiin tuopille.

Miksi helvetissä tietyn ihmisen on niin vaikea muuttaa elämäntapojaan? Ja toisilta se onnistuu kuin sormia näpäyttäen.

Onpa vaan vaikea uskoa terapian mahdollisuuksiin, Liukkosen kohtalon myötä. Että jos hän, niin miten minä tästä pääsisin ns. ihmisyyteen? 

Mutta: olen Liukkosta jo vanhempi. En kuosaa, en ryyppää. En aktiivisesti kiusaa itseäni. Rakastan elämääni ja toivon, että voisin elää sen hyvin ns. alusta loppuun. Minua eivät kaiken aikaa vainoa pakkomietteet. Ahdistukseni ei ole jatkuvaa. En ole sairauden kierteessä.

Mutta elämää on vain vaikea saada tästä eespäin käyntiin. Kun suojakuplasta, eli kotoa, astuu ulos, niin eteen tulee välittömästi elämän haastavuus, ja heti tekee mieli palailla sisälle ja käpertyä itseyteensä. 

Mutta, jospa edes voisin olla tulevaisuuteen niin, että tämä arki olisi hetken verran juhlavampaa, merkityksellisempää, jaetumpaa, iloista. Että siinä olisi mukana ymmärrystä, kauneutta, ja läsnäoloa.

Enhän minä oikeastaan halua toipua tai parantua, tästä mikä minä olen: haluan vain elää itsenäni.