Nousta kahta ikiaskelmaa, sängystä,
kirjoittamaan. Unia ei siihen riitä.
       Ja tästähän näkee, kaikkialle,
Mutta kuka tästä samasta katsoisi?

Kuin kiikarit jätettynä autiomaahan,
käyttäjä jo etukäteen arkeologian luu-juttu:
Historian murusina. Eikä toisia matkaajia saavu, tänne
Onnen puutarhaan, illuusiota tsiigaamaan.
Eikä tämä keissi taida uteliaita kiinnostaakaan,
Uteliaat seuraavat dinosauruksia, julkisuuden usviin.

Luukasan lailla pikkuhiljaa uuvutan muistojani vaan,
   Tänne hiukkasvankilaan jääköön kipunikin.
Ja miten paljon sellaista tähän mahtuukaan:

Ignooramisen varpaankynnen-alustikuista
Suureen kansalliseen häpeään, lantion rutinaan,
Ohimenijöiden tokaisuihin, vilkaisuihin,
Ja vitutuksen kaksikymmenpaunaisten tykkien
Loputtomiin häviöparaatien kunnialaukaisuihin.

Mutta mahtuu kai jonkin verran iloakin. Kosolti,
Jos ei ala turhia vertaamaan. Mahtuu kättä,
Silmää, suuta, kasvoja, reittä; bileitä ja päreitä,
Siellä niityn varrella ja järven rannalla siveltyjä
Kultia, muruja, mielikuvien jumalhahmoja.
Riittää sisältöä täyttämään yksi kesäjuhlan wicker man,
Hurmoksen liekkeihin poltetuksi paha elämä.

Onpa silti yksinäisyys, kovettuva, taivaalle asti,
mahdottomasti kivun suurin sadepaukama,
Säärintamaa joka ei murru. Tänne jäänyt,
Luuppaamaan samaa ukkosta, Ukoksi nuppiin.
Mutta ylijumalasta viis, näitä silti sapostan
runopoikana pikkuhiljaa pienemmiksi,
sadepisaroiden käydessä lasiin ja sisään,
minä kaiverran ikikesäisiä, palamattomia
tiiviimmiksi, hiekanjyvikseni. Senkö ehtisin,
  ennen kuin kello käy kahdesta yhteen
ja lopulta päistikkaa kompuroi nollaan?

Mutta meninhän nollistani yli, astuin eteiseen,
 Sisälle huoneeseen jossa oli pieni levysoitin,
Kissa ja katseesi joka tiesi ja salli. Minä olin.