Täällä, post-neuvostoliiton ihmevaltiossa, hamuan ovea.

Sokea mies, paksussa takissa, hamuaa tennarit jalassa
Roskiaan katoksessa. Olen itse näkymätön, tuijottelen
Kovinkin oppineesti asfaltinharmautta, oranssia kirpeyttä.
Täällä kaikki on hyvin pientä amerikan osavaltiota,
Täällä ajellaan mummille, käydään kahvilla. Haistellaan, höristetään,
Sanotaan jotain pientä mutta väkevää. Ja turisteillaan:
Haistellaan iskelmää, ettei mikään onnistu. Täällä pohjoisen sulossa,
Missä mainoslaatan muovinaamasta heijastuu kuusi-puita, ikuisia.
Minä ajattelen niitäkin nyt menneinä, tulevia pahoina enteinä;
Kättä poskella, jota ei koskaan ollut, eikä siitä sen enempää.
Ja tuota tulevaa, viereistäni kylmyyttä, tapailen.
Miten sinä niin hermostuneesti lähdit. Tai vaikenit,
Tai minä vaikenin, todella edes lähtemättä. Enhän minä pääse
Tästä tämän kauemmas. Mutta elän, muka viisaampana
Ajattelen myös tähtiä, hetken, miljoonia vuosia maata,
Kosmista sävelkirjoa. Musiikkia sekin, vain aikaa vailla.
Meillähän on kaikki aika. Mietiskelen vuoteessa
kuin ikuisuuden tarkkailija kaukaisia amerikan seutuja,,
Aavikoita, kanjoneita. Kuljeskelen hetken cowboyna,
   Nauran pölyyn kietoutuvana, haamu-ratsastajana.
Samantekevää sijainnille. Kaikkialla odottaa Toisen siluetti,
Pieni, hento, pelkkä haave, teksasin aavikon äärirajalla
Istumassa, syleilemässä polviaan. Tai rannalla, juhannuksena,
ja taustalla sorisee koskenkorvan tuottama ihmis-sinfonia,
edessä kaipaus, järven pinnan valona yksi nuotti. 
Yksin. Ajattelen yksinäistä. En minä pääse tästä ikinä irti,
Minnekään etäämmälle. Minun sijaintini on aina lähellä,
Ja sinun sijaintisi kaukana. "Ole hyvä, sinä olet kaunis",
Ojennan halkeaman yli osan, tätä kaikkea.

Mietin vieläkin Miki Liukkosen menehtymistä. Ehkä jotkut ihmiset vaan ovat niin hajalla, että käytännössä tarvitsevat sairaalan elääkseen. Ja tätähän Liukkonenkin yritti, että pääsisi hoitoon pidemmäksi aikaa kuin viikoksi. Onnistuihan pitkä hoitokausi joskus, ei onnistune enää.

Jos maailmassa olisikin vielä varaa hoitaa mielensairautta. Mutta jäljellä on vaan avohoito, jatkuvasti lyhenevine jaksoineen. Ja pitkäaikaisena hoidon tila on varmasti myös mitä on.

Sen ulkopuolella: pyristely ties minkä vaurion kanssa, jonka ehkä saat stabiloitua, pieniksi toveiksi.

Mutta miten kävi Liukkosen vapaalle tahdolle? Heti kun päästiin sairaalasta, niin lähdettiin tuopille.

Miksi helvetissä tietyn ihmisen on niin vaikea muuttaa elämäntapojaan? Ja toisilta se onnistuu kuin sormia näpäyttäen.

Onpa vaan vaikea uskoa terapian mahdollisuuksiin, Liukkosen kohtalon myötä. Että jos hän, niin miten minä tästä pääsisin ns. ihmisyyteen? 

Mutta: olen Liukkosta jo vanhempi. En kuosaa, en ryyppää. En aktiivisesti kiusaa itseäni. Rakastan elämääni ja toivon, että voisin elää sen hyvin ns. alusta loppuun. Minua eivät kaiken aikaa vainoa pakkomietteet. Ahdistukseni ei ole jatkuvaa. En ole sairauden kierteessä.

Mutta elämää on vain vaikea saada tästä eespäin käyntiin. Kun suojakuplasta, eli kotoa, astuu ulos, niin eteen tulee välittömästi elämän haastavuus, ja heti tekee mieli palailla sisälle ja käpertyä itseyteensä. 

Mutta, jospa edes voisin olla tulevaisuuteen niin, että tämä arki olisi hetken verran juhlavampaa, merkityksellisempää, jaetumpaa, iloista. Että siinä olisi mukana ymmärrystä, kauneutta, ja läsnäoloa.

Enhän minä oikeastaan halua toipua tai parantua, tästä mikä minä olen: haluan vain elää itsenäni.

Nousta kahta ikiaskelmaa, sängystä,
kirjoittamaan. Unia ei siihen riitä.
       Ja tästähän näkee, kaikkialle,
Mutta kuka tästä samasta katsoisi?

Kuin kiikarit jätettynä autiomaahan,
käyttäjä jo etukäteen arkeologian luu-juttu:
Historian murusina. Eikä toisia matkaajia saavu, tänne
Onnen puutarhaan, illuusiota tsiigaamaan.
Eikä tämä keissi taida uteliaita kiinnostaakaan,
Uteliaat seuraavat dinosauruksia, julkisuuden usviin.

Luukasan lailla pikkuhiljaa uuvutan muistojani vaan,
   Tänne hiukkasvankilaan jääköön kipunikin.
Ja miten paljon sellaista tähän mahtuukaan:

Ignooramisen varpaankynnen-alustikuista
Suureen kansalliseen häpeään, lantion rutinaan,
Ohimenijöiden tokaisuihin, vilkaisuihin,
Ja vitutuksen kaksikymmenpaunaisten tykkien
Loputtomiin häviöparaatien kunnialaukaisuihin.

Mutta mahtuu kai jonkin verran iloakin. Kosolti,
Jos ei ala turhia vertaamaan. Mahtuu kättä,
Silmää, suuta, kasvoja, reittä; bileitä ja päreitä,
Siellä niityn varrella ja järven rannalla siveltyjä
Kultia, muruja, mielikuvien jumalhahmoja.
Riittää sisältöä täyttämään yksi kesäjuhlan wicker man,
Hurmoksen liekkeihin poltetuksi paha elämä.

Onpa silti yksinäisyys, kovettuva, taivaalle asti,
mahdottomasti kivun suurin sadepaukama,
Säärintamaa joka ei murru. Tänne jäänyt,
Luuppaamaan samaa ukkosta, Ukoksi nuppiin.
Mutta ylijumalasta viis, näitä silti sapostan
runopoikana pikkuhiljaa pienemmiksi,
sadepisaroiden käydessä lasiin ja sisään,
minä kaiverran ikikesäisiä, palamattomia
tiiviimmiksi, hiekanjyvikseni. Senkö ehtisin,
  ennen kuin kello käy kahdesta yhteen
ja lopulta päistikkaa kompuroi nollaan?

Mutta meninhän nollistani yli, astuin eteiseen,
 Sisälle huoneeseen jossa oli pieni levysoitin,
Kissa ja katseesi joka tiesi ja salli. Minä olin.

Päivät perunoiden keittelyä, vielä on 'kesää jäljellä'; aurinko paistaa ja ulkosalla kaahaillaan ja naureskellaan.

Istuskelen kotosalla, välillä hortoilen ulkona, elämä on ihan kivaa niin kauan kuin ei ole syvällä traumoissa.

Kuluneen viikon aikana on hiukan joka päivänä tullut traumapiikkejä pintaan; yleensä liittyen siihen että elämästä suoriutuminen ei vieläkään ole peruskoulun vaatimusten tasolla. 

Itseään pitää loputtomiin vertailla, aivan kuin kaikki olisi jotain kilpailua.

Kuinka moni miettii että kuoriiko perunoita oikein? Minä mietin, ja kaiken aikaa traumatiikan sisätuomari pisteyttää.

Rakastan elämää silti, ja sitä, että täällä voi olla taaplailemassa.